ei mulla oo toivoa

Ahdistaa ja aloittaisinko sittenkin...

Joo. Ei ole tullut kirjoitettua pitkään aikaan, kiitos koulun ja stressin. Klassiset syyt.

Kuitenkin on tässä tapahtunut taas ilman lääkkeitä kaikenlaista ei niin ikävää mutta siinä välissä kaikkea mukavaakin. Edelleen olen lääkkeittä ja pelkään aloittaakaan. Pelkään silti itseni puolesta 24/7 sillä impulsiivinen käytökseni aiheuttaa minulle taloudellistakin epävakautta. Pelkään myös muiden puolesta, miten paljjon pahaa aiheutan käytökselläni ja luojan kiitos minulla on se psykiatrin aika tänään!

Olen ensinnäkin mennyt ostamaan helvetisti tupakkaa, juonut vitutukseen useammin kuin laki sallii, olen ollut helvetin ilkeä ja vaikea ihminen, ajan  rakkaat luotani.

ENKÄ OSAA HALLITA SITÄ

Olen kai itsekäs kun kieltäydyin lääkkeistä, jotka tosissaan toimivat minulla. Seksikö on sitten oikeasti tärkeämpää kuin mieleni? Olen tullut harkitsevaisemmaksi ja haluaisin apua tähän. En enää jaksa tätä helvetin tuskaista elämää itseni kanssa!

En tunnista itseäni peilistä. Tekisi mieli itkeä ja heittäytyä draamakuningattarena sänkyyn itkemään niin, että joku tulee ja pelastaa minut sieltä. Kun minua ahdistaa niin paljon omat ajatukseni ja hylätyksi tulemisen pelkoni, että käyttäydyin maanisesti. Olen vaikea, myönnän sen. Olen se syy kaikkeen paskaan, tiedän ja myönnän sen avoimesti ja tänään psykiatrilla aion ilmaista miten helvetin ahdistunut oikeasti olen ja lääkitys on minulle pakollinen sillä muuten ajaudun impulsiivisuuteni varassa vaaraan.

Olo helpotti

Aah! Kävin äsken juoksemassa 4km lenkin ja olo on taas hyvä.

Aamulla olin todella pahalla päällä, itkeskelin ja olin muutenkin kärttyisä. Selvisin päivästä onneksi huumorin ja itseironian avulla. Itsetunto kohenee heti, kun käy juoksemassa. Kivut katoaa ja kalorit kuluu.



Näin ne mielialat taas heittelee, tärkeintä, että nyt on hyvä olla.

Vesisateella juokseminen on parasta, mitä tiedän. Tämä hiilarivajaus on alkanut hyvin, ja näin jatkukoonkin. Seuraavaksi rooibos-teetä.

Laihdutusta

Minulla on taas tämä painokriisi käynnissä. Jatkuvaa peilillä ravaamista, läskien mittaamista ja eri kulmista katsomista. Ei tämän näkösenä voi mennä rannalle!
Vatsa on saatava litteäksi ennen kesää, enkä tiedä miten ehdin. Suunnittelin silti seuraavaa.

• Juon paljon vettä
• Syön vähemmän!!!
• Juoksen ja treenaan useammin
• EI POIKKEUKSIA MISSÄÄN RUOISSA - Hiilihydraatit pois!

Pakko varmaan kirjoittaa joka paikkaan itselle muistutuslappuja. Olen niin ahdistunut peilin edessä, että en kestä! Miksei läskit vain KATOA itsestään? Kuntosalisopimuksen käyn purkamassa, sillä minulla ei ollut varaa käydä siellä (jäisi kuukkaudessa vain 50 euroa rahaa käteen). Sitäpaitsi kuntosalin pitäjä sanoi, että minulla on ylipainoa, un yritin purkaa viime kerralla sopimuksen. Ehkä siitä asti olen vielä entistä enemmän tarkkaillut itseäni ja tänä aamuna vaatteiden sovitus on vielä kesken. Eihän siihen ole kulunutkaan kun 4 tuntia sovittaa. Läski mikä läski. Ei ne mihkään katoa. :(

Miten edes KEHTAAN syödä mitään pizzoja tai muuta. Miten KEHTAAN ostaa jäätelön tai ottaa riisiä ruoan lisukkeeksi? Nyt se loppuu ja ankara dieetti jatkuu jälleen. 

Mielialani on ollut ailahtelevainen, johtuen kai PMS:stä. Toisaalta olen ollut myös masentuneempi ja negatiivisempi. En ole syönyt lääkkeitä enkä aio. Lääkärini ja psykiatrini tietävät nyt tämän. Terapiasta ei ole ollut oikein hyötyä viime aikoina. Olen alkanut ahdistumaan asioista enemmän.  Olen myös sortunut tupakkaan ja alkoholiin normaalia useammin, kaappi on täynnä tupakkaa ja lonkeroa, mikä on nyt ehdottomasti pannassa tämän laihdutuksen vuoksi.

Minäkuvani ei ole enää normaali. Tälläkin hetkellä tekisi mieli polttaa tupakkaa, mutta jos sen teen, vihaan itseäni entistä enemmän. Toisaalta ajatukseni ovat ristiriidassa ja vituttaa mennä kouluun, jossa on sosiaalisia tilanteita. Pitäisi taas olla niin helvetin puhelias ja iloinen. Mitä en edes ole, mutta heti jos olen hiljjaa, siitä tulee iso numero. "miks oot hiljaa kokoajan"
Ihan kuin en saisi. Vituttaa kaikki kysymykset. Haluan olla rauhassa. Haluaisin skipata ruokailunkin, mutta sitten päätyisin illalla vain ahmimaan. Enkä osaa kontrolloida itseäni kovin hyvin. Jos Rakas olisi tässä, söisin vähemmän enkä kehtaisi ahmia tai syödä pizzaa. Söisin aliravitusti ja olisin laiha.

Melkein kaipaan sitä, kun olin pyörtymäisilläni kesällä aliravitsemuksen vuoksi. Verenpaineeni oli kuulemma alhainen. Minulla on ikävä sitä tyhjää oloa.

Myrsky

Siis nyt on sellainen myrsky käynnissä pään sisällä ja vähän ulkopuolellakin... Työtodistukset ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen enkä minä tietenkään halua ottaa mitään helvetin vastuuta koko asiasta vaan haukun Rakkaalleni paperit paskapapereiksi, haukun itseäni prostituoiduksi idiootiksi joka ei saa ikinä töitä... Saa nauraa.
Tahalteen sanoin, että lähden vetämään perseet, enä mene koko työhaastatteluun, oikein provosoin riidan aikaiseksi ja nyt olen vihainen sillä en hallitse kaaosta...

Vituttaa että näistäkin pitää sille psykologille mikä onkaan kertoa ja kun ei ole lääkettä niin vitutus on taas maksimaalisessa huipussaan...

Vituttaa ja haluan ärsyttää ja pilata muiden päivän ja päästä taas kuin koira veräjästä eikä kiinnostaisi pätkääkään tehdä mitään asioiden eteen tällä hetkellä.

Migreenilauantai

Ahdistusoloista selvitty. En ole kuitenkaan jatkanut sertralinea vielä, sillä mahatautini on edelleen hämärän peitossa. Mielialaani piristi myös kutsu työhaastatteluun, kotipaikkakunnallani, eli jos tuon paikan saan, olisin todella tyytyväinen. (Top Ten-myymälä)

Minulla on hyperaktiivinen olo, vaikka migreeni vaivaakin. Sen lisäksi tietenkin PMS.

Olen tosiaan pysynyt kiireisenä välttääkseni ajattelemisen ja omien olotilojeni analysoimisen. Kuitenkin alkuviikolla olin koulussa hieman vainoharhainen.

 "Mitä toikin ihminen katselee, lopettais jo, onkohan sillä jotain mua  vastaan, mitä se mua häiriköi, älä kato niin pitkään, miten pitäisi reagoida, en reagoi ollenkaan jotta hän lopettaisi kontaktinottoyrityksensä, sillä en vaan JAKSA kiusallisia sosiaalisia tilanteita ja niiden aiheuttamaa painetta..."

Kriisi

... Ahdistus vaan kasvoi ja kasvoi ja aloin taas ärsyyntyä ja äksyillä Rakkaalle. Päätin ottaa sertralinen, oli se sitten syy mahavaivoihini tai ei, en kestä tätä kasvvavaa ahdistusta. Se on niin voimakkaana tällä hetkellä, että hengitän raskaasti ja kurkussa/rinnassa on iso palanen joka ei lähde millään. En saa happea ja ahsitun ja alan pelätä kaikkea epätodellista. Otin kylkeen myös unilääkettä, etten valvo koko yötä näissä tunnelmissa.

Tällainen pikapäivitys, tällaista juuri nyt.

HUOH!

Nyt on kulunut kolme viikkoa, joista viisi päivää ilman Sertraliinia. Nämä kolme viikkoa, joista mainitsin, ovat olleet yhtä vessassa ravaamista, sillä mahassani on joku pöpö ja oikeastaan ei edes mitään tietoa siitä, mistä se on tullut, mikä siellä on ja johtuuko se lääkkeestä. Tulehdusarvot olivat 5 normaali on 3 joten vain hiukan koholla, kilpirauhasesti, maksa, munuaiset olivat ok. Vielä on moni diagnoosi auki, sillä joidenkin näytteiden tutkiminen vie enemmän aikaa.
Mutta tämä kirjoittaminen on jäänyt vähille. Olen ollut niin helvetin laiska ja puurtanut työharjoittelussa, ja nyt koulussa jälleen. Ilman lääkkeitä oloni on herkempi, altistun taas helposti ärsykkeille ja pinna kiristyy herkemmin, toisaalt myös PMS vaikuttaa, sillä olen ollut itkuinen ja ahdistunut. Olen nauttinut siitä, että mikään ei pysy sisässäni, mutta yritän muistaa terveellisen ruokavalion ylläpitämisen, liikunnasta ei ole tullut yhtään mitään laiskuuteni lisäksi siitä syystä, että kiertäjkalvosimen repeämä vaivaa ja tämä mahamysteeri.

Olen nytkin kovin ärsyyntyneellä tuulella, vaikka taustalla soi "sunshine pop" genrellä varustettua musiikkia. Miten ironista...

Vituttaa, olen levoton enkä halua ajatella. Psykologikäyntini kesti tänään vain puoli tuntia sillä minua rupesi ahdistamaan, kun en tiennyt miitä puhua ja tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Yksilöterapiasta nimittäin. Tuntuu, ettei siitä vaan ole nyt mihinkään kun en keksi mistä puhua ja ahdistaa.
Tiedän, että kirjoitan tällä hetkellä äidinkielellisesti päin helvettiä mutta olen rauhaton. Minua vaivaa kaiken muun lisäksi "läskiahdistus" vaikka mikään ei sisällä pysykään. Ei pitäisi syödä vain sen vuoksi että tietää, ettei se ehdi edes imeytyä kroppaan...

Sertralin tuntui todella auttavan, vaikken sitä ehtinytkään syömään kuin kaksi kuukautta ja nyt  täytyy taas olla ilman. Seksuaalisuuteeni se vaikutti kyllä ihan liikaa eikä hommista nyt oikein tule mitään, kun mikään ei tunnu miltään vaikka haluttaisi. En edes viitsi vaivautua kirjoittamaan enempää, sillä ahdistus kasvaa, mitä enemmän keskityn tunteisiini ja ajatuksiini. En vain pysty, olen romahtamispisteessä tänä iltana, parempi pysyä vain kiireisenä. Hei taas, tulen linjoille taas lähiaikoina.

Minä ja joutsen.

Miten menee...

Pitkästä aikaa täällä taas. Työssäoppimisjakso on vienyt energiaani kirjoittaa. Olen nyt käynyt psykologin juttusilla kerran viikossa, teimme DES-testin, tulokset olivat yli 50%.
Sertraline on viimeinkin alkanut ehkä vaikuttaa, sillä ainakin olen väsyneempi enkä jaksa menettää hermojani. Olen edelleen kokenut käyttäytyväni joissain tilanteissa erittäin haastavasti, kun asiat eivät mene omien odotusten tai mielentilani mukaisesti. Esimerkiksi kaupassa ollessamme olen saattanut käyttäytyä hyvin päättämättömästi, mikäli minua alkaa ahdistaa tai hermostuttaa. "En tiedä mitä haluan... Eipäs kun haluan pizzaa... En haluakaan, ei mennä vielä en tiedä mitä haluan ostaa en halua sitä en halua tätä haluan tuota en sittenkään..." Ja tiedostan tilanteessa käyttäytyväni erittäin ärsyttävällä tavalla, mutten pysty hallitsemaan sitä.

En ole ollut kovin hyvä näkemään ihmisiä viime aikoina, eikä kaikki jaksa oikein ymmärtää sitä. Ehkä myös sen vuoksi, etten ole jaksanut nähdä vaivaa selittääkseni heille, sillä ei heitä kiinnosta, heidän mielestään suljen vain kaikki pois elämästäni ja olen itsekäs. Onko minun siis pakko olla silloin sosiaalinen, kun en sitä halua? Kun haluan olla yksin hiljaisuudessa ja upota omiin tekemisiini?

Mutta nyt lähden käymään eräässä tapahtumassa, joten tällä erää tällaista... Moi!

Harhautus

Siitä on taas vähän yli viikko, kun olen tänne mitään kirjoittanut. Ehkä pidempikin aika, mutta olen ollut "kiireinen". Sertralin aloitusoireet lähtivät noin viidessä päivässä, mutta pian pitäisi nostaa taas annosmäärää, joten lisää uneliaisuutta ja epämukavuutta on luvassa. Minulla on ollut itseasiassa tämä viikko talvilomaa, jonka olen viettänyt lähes kokonaan neljän seinän sisällä, rauhassa, nukkunut paljon mutta yrittänyt pitää unirytmiä kasassa. Tänä yönä se ei ilmeisesti ihan onnistunut, melatoniini ei nyt auttanut ja pohdin, ottaisinko toisen ja kokeilisin uudestaan.

Kävin tiistaina taas pykologilla ja juteltiin hieman lapsuudesta ja niistä asioista, jotka olsivat voineet aiheuttaa kaiken tämän. Koin myös pienen valaistumisen tämän istunnon jälkeen, kun tajusin dissosioivani herkästi esimerkiksi silloin, kun juttelimme niistä vaikeista asioista. Minun oli vaikea pysyä siitä puhuessani keskittyneenä ja aivoni yrittivät hämätä minua ajattelemaan vain niitä hyviä muistoja lapsuudesta ja olisin helposti päässyt vetäytymään omiin maailmoihini lasittunein silmin, mutta kykenin silti kuuntelemaan ja puhumaan. Tästä dissosioinnista, poissaolevuudesta, keskittymiskyvyttömyydestä ja ajassa liikumisesta tulemme puhumaan ensiviikon istunnossa lisää. DKT:sta ei ole vielä enempää puhuttu, ehkä toistaiseksi tämä onkin vain tällaista alkukarsintaa, jotta päästään aloittamaan varsinainen avohoito. Ainakin tältä minusta tuntuu.

Olen kokenut tähän mennessä lääkkeen aloittamisesta (2 viikkoa) edelleen vainoharhaisuutta, hiukan ahdistuneisuutta, hermostuneisuutta, mutta en ole räjähtänyt vielä. Ehkä oloni on muutaman prosentin rauhallisempi, mutta nuo tunteet ovat edelleen siellä jossain syvällä, ehkä tämä vie oman aikansa vapautua. Ruokahalu on ollut... parempi, sillä olen syönyt vähemmän, mutta "ahmimiskohtauksia" on tullut pari kertaa. On silti heppoa syödä vähemmän kun ruoka ei niinkään maistu.

Nyt kokeilen nukahtamista uudestaan, kirjoittelen jälleen kuulumisiani tuota pikaa.

Pieni sekavuus

Eipä oikein huvittaisi kirjoittaa tätä, mutta toisaalta purkaminen varmasti auttaa edes hetkellisesti oloa.

Raha-asiat kusee. Ovat kusseet jo kuutisen vuotta, eli sen ajan, minkä olen yksinäni asustellut. En osaa maksaa mitään ajallaan, josku rahaa on mennyt tuhlailuun (stressinlievityskeino: osta pesuaineita ja kaikkea turhaa mitä et tarvitse... ei näin..) ja maksamattomat laskut kertyvät ja sain taas vaivoin maksettua suurimman osan, mutta nyt jännitän huomista..

Sain kirjeen, jossa annettiin ymmärtää, että minulle pistetään maksuhäiriömerkintä, omaa huolimattomuuttani olin taas ilmeisesti unohtanut tai kadottanut laskuja, jotka piti maksaa. Mutta maksoin nyt myöhässä jonkun kolminumeroisen summan, ja jännitän, katkaisisiko se nyt tuon homman, etten joudu pahempaan liemeen.

Työssäoppiminen on mennyt... Sanotaanko nyt näin, että kohtalaisesti. Ei nyt ahdista tai vituta, mutta aika kuluu helvetin hitaasti ja ehkäpä jopa hukkaan.
Minua stressaa! On niin monta asiaa, joita tulisi käsitellä ja hoitaa. Raha-asiat, työssäoppiminen, mielenterveys, koti...

Että tällä kertaa vähemmän siististi kirjoitettu stressinpurkuteksti. Tällä hetkellä ei millään tavalla rento olo. Ehkä hieman väsynyt.

Huippaa

Uskalsin ottaa lääkkeen ja käperryin sänkyyn muutamaksi tunniksi. Herättyäni hieman kuvotti ja huimasi. Pääsin kuitenkin elokuviin, jonne Rakas vei minut, ja se piristi. (Vuonna 85)
Nyt huipaa joten siirryin sängylle kirjoittelemaan.
Haukottelen jatkuvasti ja väsyttää. Menen hetkeksi lepäämään...

En halua, enkä pysty!

Yöllinen puhelu herätti minut klo 01:00 ja siitä asti olen jo valvonut tähän aamukuuteen.

Minua mietityttää Sertralin ja luen haittavaikutuksista, melkein itken ja pelkään aloittaa.

Pelkään, että seksihalut menee, että ahdistaa ja tärisyttää (näitä melkeen kaikilla ketkä ovat tätä käyttäneet) ja en halua olla yksin täällä jos jotain sattuu ja päässä napsahtaa ja olen yksin............... Pelkään että nämä sivuvaikutukset ajavat Rakkaan pois koska "muutun".

Ahdistaa ja ahdistus kasvaa mitä enemmn tätä ajattelen.

Vaikuttaako tämä minun työssäoppimispaikalla työskentelyyni? Hävettää, että joudun paljastamaan huonovointisuuteni ja näiden ahdistusteni syyn sillä en jaksa valehdella että "olen kipeä" koska se vaikuttaisi heti arvosanaani. Vituttaa, että tämä rumba taas alkaa ja pelkään aloittaa tuota lääkettä niin helvetisti enkä tiedä mitä teen.. Kun lupasin jo itselleni.. Ja pelkään että oksettaa kokoajan ja ahdistaa. . .


En halua en halua en halua... Ja silti tiedän että pitäisi edes kokeilla mutta pitääkö minun olla yksin? Mitä, jos saan painajaisia? Mitä jos.... :(

Harkintaa

Noniin, käyvin nyt siellä lääkärin ja psykologin yhteisvastaanotolla, ja he harkitsevat vielä sitä, pääsisinkö DKT:n mukaan vai menenkö vain psykoterapiaan. (Haluaisin DKT koska siellä on muitakin enkä olisi yksin ja tätä terapiamuotoa en ole vielä saanut kokeilla.) Nyt aloitetaan kuitenkin lääkitys ensimmäiseksi, ja noita lääkäkriaikoja tippuu sitä mukaa, kun siellä nyt käyn jne.
Aamukavin ääressä istuskelen ja päätin, että josko siirtäisin tämän ensimmäisen sertralinini (25mg-->50mg parin viikon jälkeeen) lauantai-aamuun, jotta tottuisin sitten siihen kuvotukseen ja mahdollisiin muihn sivuvaikutuksiin  viikonlopun aikana. Totuuden nimissä... Harkitsen lääkkeen ottamistsa ollenkaan. Pelkään ja muistan edellisen kerran, kun minulla oli mielialalääkitys ja se väsytti ja jos nyt suoraan sanon, pelkään ehkä eniten seksuaalisen halun vähentymistä. :D Varoitin Rakasta tuosta sivuvakutuksesta, joka ilmenee joissain tapauksissa, mutta hän sanoi, että se on Ok. Mutta silti minä pelkään, että mitäpä jos...

Tuosta DKT (dialektinen käyttäytymisterapia) sen verran, että olen kuullut, miten paljon siitä on ollut apua rajatilapersoonallisuuden hoitamisessa, ja sinne sen vuoksi haluaisinkin. Se ei nyt sitten ole vain tahdostani kiinni ilmeisesti, vaan siitä, täytänkö kriteerit. (Jotka ovat...?)

Työssäoppimisjakso on alkanut myös. Viikko pian takana hämmentyneissä tunnelmissa, kun oikeastaan koko viikko on ollut yhtä mokaamista ja asioiden sekaannuttamista. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, ja tuntuu siltä, että olen nyt ihan väärissä tehtävissä, enkä edes välttämättä haluaisi oppia mitään reskontraohjelmien käyttöä (en ensinnäkään tule ikinä oppimaan niitä silä tavalla, mitä minulle siellä opetetaan, ei pahalla, olen vain itse vajaa, minun vikani).

Tänään ensimmäinen täysi päivä siis edessä. Pelkään, että se on seisoskelua tumput suorina tiskillä, koska en osaa mitään. Haluaisin käydä tutustumassa tietokonehuollon ja käytöntuen puolelle (jonne minut sijoitetaan onneksi pian). Viihtyisin myös paremmin miesporukassa, ehkä siksi, että saan huomion silloin kun puhun ja miehet tuntuvat tasavertaisemmilta kavereilta, kuin naiset. Näin sen olen aina kokenut lapsuudestani saakka, jolloin minulla oli ensimmäiset ystävänikin poikia.

Onneksi Rakas on alkanut hieman ymmärtämään minua ja tilannettani. Hän yrittää edes vähän ja se riittää minulle. <3

Siirtymistilat ja paranoia

Siirryn helposti menneeseen, joskus tulevaan, ja suurimmaksi osaksi nämä siirtymät ovat paranoidisia ja erittäin epämiellyttäviä. Ne oikeastaan paljastavat, kuinka vakava hylätyksi tulemisen pelkoni on, sillä niihin se kohdistuu. Tilanteisiin, joita pelkään ja tilanteisiin joita ei kuitenkaan ole tapahtunut tai tule tapahtumaan.
Siirryn kuin ruumiistairtautumis-ilmiön lailla tästä hetkestä jonnekin kuvitelluun hetkeen, jopa muiden ihmisten menneisyyteen. Mieleni haluaa pakottaa minut uskomaan paranoidisiin, ikäviin asioihin, jotka minuun ja minun pelkooni vaikuttavat vahvasti. Diagnoosin saatuani sentään tiedän, ettei se ole todellista, mutta en saa itseäni silti irti niistä ajatuksista ja tunteista. Yhtäkkiä olen taas täällä ja aikaa on saattanut kulua jopa pari tuntia. Näen kaien kuvina tai kuulen ne kesusteluina niin todellisesti.

Milloin näitä ilmenee? Stressaantuneena, yleensä iltaisin, väsyneenä. Valitettavasti tällöin nämä ajatukset saattavat viedä yöuneni. TÄlläkin hetkellä psyykkaan itseni uskomaan todellisuuteen. Tiedostan, etteivät ne ole totta!

Kissa kehrää vierelläni, aion eksyttää ajatukseni internetin ihmeelliseen tarjontaan.

Jos jotain kotikonsteja näiden inhottavien siirtymien ja paranoian kanssa löytyy, kertokaa minullekin. Näin avohoitoa odotellessa. Pää hajoaa...

Vihdoin

Se ei vienyt kauempaa, kuin hieman alle kuukauden, ja aika psykologille ja omalääkärille on varmistunut jo ensi viikolle. Silloin alkaa myös työssäoppimiseni, joka on pikkuhiljaa alkanut taas jännittämään. Viime keväänä olin paikassa, jonne haluaisin palata uudestaan ja uudestaan ja aina siitä ohi kävellessäni tunnen sydämessäni asti kaipuun sinne. Silti hain eri paikkaan tänä vuonna, ehkä ihan fiksua.

Eilinen sukulointiruljanssi on takana! Tapasin myös isäni ja isovanhempani kaukaa, vaikka he viipyivätkin vain hetken enää meidän saavuttuamme paikalle. Asunto oli täynnä ihmisiä, olin hämmentynyt, mutten paniikissa. Lähettyämme olin tunteellisesti hieman herkillä. Kävimme helsingissä coctaileilla ja syömässä Rakkaan kanssa päivän päätteeksi. Oli sellainen olo koko päivän, että Rakas ymmärtää ja tukee minua ja että hänen seurassaan voinkin olla oma itseni ja puhua tästä jutustani ilman, että tarvitsisi hävetä. Ehkä se vaati vain aikaa totuttautua ajatukselle, mutta hän ei häpeä minua eikä hän pidä minua muutenkaan hulluna.

Minulla on myös hyvin positiivinen asenne tällä hetkellä parantumiseeni. Ihanaa, että on taas näitä helppoja päiviä!

Sunnuntai-aamu

Eilinen päivä oli huomattavasti parempi lukuunottamatta niitä minulle  niin tuttuja pikaraivareita kaatuneista esineistä tai pöydälle kasaantuneesta kissankarvasta. (En huuda kissalleni koskaan, piti tässäkin vain varalta ilmoittaa se.) En ainakaan muista suurempia ahdistuksen aiheita, ehkä siksi, että join muutaman lonkeron iltapäivän ja illan aikana ollakseni rentoutunut. Ostin kaupasta tarvikkeet piirakkaan ja lisäksi jääpalapusseja. Eräässä dokumentissa puhuttiin sellaisesta meditaatiotavasta, josssa otetaan jääpala käteen ja annetaan sen sulaa siinä. Niinä hetkinä, kun rajatilapersoonani haluaa riehua ja räyhätä. Ehkä ajan kanssa opin saamaan siitä muutakin, kuin märät, kylmät kädet.

Tänään on onneksi ohjelmaa, lähdemme katsomaan veljenpoikaani, minä ja Rakas. (nimenantokahvittelut) Juon aamukahvia ja suunnittelen pukeutuvani suht. arkisesti lukuunottamatta valkoista kauluspaitaa kultaisin niitein koristeltuna. Koen stressaantuneena paineita tällaisista, mutta näin viikonloppuna saa nukkua pitkään. Olen jännittynyt hyvässä mielessä, sillä toivon, että saisin tavata myös hieman kauempana asuvia sukulaisiani, ja samalla esitellä heille Rakkaani. Kissan veteen heittämistä e-pillereistä huolimatta päiväni on alkamassa hyvin, toivottavasti tämä olisi taas yksi niistä hyvistä päivistä, kun "kaikki on helvetin hyvin ja olen taivaissa".
En jostain syystä saa mitään irti "tasaisista oloista", sillä siloin epäilen, että alan taas kiukuttelemaan tai muuta sellaista. Silloin yleensä olotilani laskee pahimmaksi, ehkä siksi, että ajattelen liikaa. Se on minun suurin ongelmani; ajattelen liikaa.

Vaikeaa jo perjantaina

"Miten kukaan voi tulla kaltaiseni ihmisen kanssa toimeen, kun en siihen kykene itsekään."

Viikonloppu alkoi ikävän dramaattisesti (mikä yllätys) saatuani muutaman kommentin "lihomisestani" tai "pullistumisestani", mikä ei pidä paikkaansa. Silti otin sen niin tosissani ja näen peilistä sairaalloisen ylipainoisen hirviön. Soitin tästä itkien hysteerisesti rakkaalleni ja tietenkin pelästytin hänet pahanpäiväisesti, sillä hän ajatteli, että jotakin vakavampaa oli sattunut, kuin "pelkkä kiusanteko internetissä". Minulle se oli ja on suuri asia, ja otin kritiikin niin huonosti kuin ihminen voi vain ottaa.
Uhkasin lähteä juoksulenkille kuumeisena, heittäväni kaikki ruokatarvikkeet roskikseen, lopettavani syömisen tyystin. Jollain tavalla vältyimme riidalta, sillä erotan juuri ja juuri itseni tuosta hysteerisestä hullusta, joka sisälläni riehuu ja yritin lievittää keskustelua.
Edelleen ajattelen niitä kommentteja. Katson joka ikinen kerta peilin ohi kulkiessani, olenko taas lihonut. Pelkään lihomista yli kaiken. Pahin pelkoni olisi toteutumassa. Tuntuu, kuin en hallitsisi syömistäni, kun olen yksin. Tarvitsen jonkun siihen viereen katsomaan, että tuntisin häpeää, ei tarvitsisi syödä.
Häpeän itseäni ja omaa käytöstäni ja samalla olen helvetin vihainen kaikelle muulle paitsi itselleni keksien typeriä teorioita siitä, miten minua rankaistaan jostakin, mitä en ole ansainnut. Naurettavaa. Mutta niin todellista minulle.
Vituttaa, että ärsyynnyn jokaiseesta asiasta. Aamulla pystyin hädin tuskin hillitsemään itseni nähtyäni tiskivuoren, mikä minulle jätettiin. Tavasta, jolla teesihtiä käytettiin (väärin!) enkä suostuisi juomaan väärin sekoitettua tai hauduttua teetä. Taas olin tietoisesti vaikea ja joustamaton, sietämätön ihminen.


Vihaan ja rakastan yksinoloa. Minun ei tarvitse kerätä tunteita sisälleni vaan voin ilmaista ne samantien välittämättä siitä, kuuleeko joku ärjymiseni kahvipannuille tai itselleni. Voin tehdä mitä haluan eikä kukaan voi kontrolloida tai muuttaa suunnitelmia, sillä kokisin oloni epämukavaksi. Vihaan tätä. Mutta samalla olen turvassa katseilta ja syiltä ajatella, että jollain olisi jotain minua vastaan. Silti mikään ei ole hyvä. Olen yksin, koska sisäisen hirviöni sanoin "ei sinun kanssasi voi tulla toimeen, olet sietämätön, olet tehnyt virheitä elämässäsi ja niitä muistellaan vielä sinun hautajaisissasikin". Mielikuvitukseni tuotetta, minulle kovin todellista harhaa.
Olen ollut aina haaveilija ja eksyn mielelläni todellisuudesta jonnekin toisaalle - vaikka kesken keskustelun.
Tänään olen ailahdellut siis jo aamusta, iltapäivän ikävien läski-kommenttien myötä olen henkisesti loppuun kulutettu tämän päivän osalta, olen myös fyysisesti reagoinut niin rajusti, että kuume on noussut uudelleen. Päässäni kaikuu edelleen kehoitus "juoksulenkille" ja toteutan sen huomenna, mikäli kuume on laskenut. Toteutan sen joka ikinen päivä siitä lähtien, kun olen tervehtynyt.

Miten se ilmenee?

Miten "borderline" ilmenee minulla? Minun on luotava siitä eräänlainen lista, jotta se olisi mahdollisimman selkeää. Koska en osaa kuvata kaikkea itse selkeästi, olen osan ottanut potilaskertomuksestani (tai mikä tuo nyt ikinä onkaan...) Nämä haittaavat jokapäiväistä elämääni niin tunnetasolla kuin ihmissuhteidenkin osalta. :(

• Impulsiivisuus. -Hetken mielijohteesta toimiminen. Erityisesti itselle vahingollisella tavalla. 
• Hylätyksi tulemisen pelko, sen kaikin tavoin (siis kaikin radikaaleimminkin) välttely ja sen eteen toimiminen todella äärimmäisillä teoilla tai puheilla ristiriitaisesti, liittyy seuraavaan kohtaan.
• Vainoharhaisuus (paranoidinen ajattelu) joka aiheuttaa unettomuutta, vihaisia tai surullisia ajatuksia, surrealisia selviytymis/kostamis/korjaamiskeinoja ja niiden suunnittelua. Saatan ottaa jonkun ihmisen puhetyylin tai muun tavan käyttäytyä jollain tapaa minua vastaan toimimisena ja se häiritsee minua useita viikkoja tai kuukausia tai loputtomasti, kierteen lailla. Saatan joskus luopua vianoharhastani ja palata siihen takaisin. "Minun luonani ei käy ketään, sillä minusta ajatellaan vain negatiivisesti, minsta puhutaan paskaa selän takana, minusta ei pidetä olen vaikea ja olen sietämätön ja hullu ja minua hävetään!" Nämä ajatukset ovat minulle erittäin todellisia, vaikka nykyään tiedostankin, että se johtuu tästä sairaudesta. Niitä on erittäin vaikeaa erottaa kuvitteellisiksi asioiksi.
• Itsetuhoisuus - se ja sillä uhkailu riitatilanteissa tai paranoidisissa tunnelmissa.
• Epävakaa minäkuva jatkuvaa, identiteettihäiriö.
• Tunteiden vaihtelevuus - Johtuu mielialan merkittävästä helposti reagoivuudesta, esimerkiksi  voimakas tuskaisuus, ärtyneisyys tai ahdistuneisuus, joka kestää tavallisesti muutamista tunneista muutaman päivään, mutta ei yleensä viikkoakaan.
• Eritysesti riitatilanteissa joustamaton käyttäytyminen, joka johtaa vaikeuksiin niin ihmissuhde- kuin muissakin asioissa. Tästä on aina haittaa ja johtaa henkiseen kärsimykseen ja ihmisuhteiden kariutumiseen tai häilymiseen...
• Asiaankuulumaton, voimakas suuttumus tai vaikeus kontrolloida suuttumusta (toistuva äkkipikaisuus, jatkuva vihaisuus, toistuva tappeleminen) Vaikeus kontrolloida vihaa ja olen huutanut heittänyt tavaroita ja riehunut ja käynyt päälle.

Olen niin suunnattoman kiitollinen siitä, että viimeinkin saan apua oikeaan ongelmaan ja olen sitoutunut itseni parantamiseen. Tästä tulee raskas, mutta palkitseva retki parempaan elämänlaatuun. 

Proloque - pitkä

Se oli ihon vereslihalle repivä taisto, minä versus google. Ja monen äärimmäisen hankalan mutkan ja kiroilun jälkeen seisoi lopussa kiitos, ja sain kuin sainkin perustettua tämän blogin.

Perustin tämän blogini terapian vuoksi, sillä kirjoittaminen on aina helpottanut oloani ja selkeyttänyt jonkin verran ajatuksiani kaiken kaaoksenkin keskellä. Lähes viisi vuotta sitten olin virallisesti masentunut. Virallisesti, sillä sitä ennen asiaa ei oltu noteerattu, en minä, eikä kukaan muukaan. Tiesin vain kasvavan tunteen "minussa on jokin vialla" enkä tunnistanut sitä alussa edes negatiivisessa mielessä.

Olen aina ollut urheilusta pitävä tyttö, mutta myös hieman laiska ja omiin oloihini ja mielikuvitusmaailmaani pakeneva yksilö, jota ei aina oikein ymmärretty. Harrastin pitkään myös ringetteä, kunnes olosuhteden pakosta lopetin. Olin ujo, huumorintajuinen ja minullla oli paljon hyviä kavereita lapsena. Omaan myös äkkipikaisen, impulsiivisen luonteen ja toimin hetken mielijohteesta. Tämähän kuitenkin paheni traumojen myötä.

Tapahtumaketjuja

Vanhempani erosivat isäni alkoholinkäytön ja sitä seuranneiden mielenterveysongelmien myötä. Ero oli vaikea, tuskallinen emmekä saaneet uuteen kotiimme (minä sisko ja äiti) muuta kuin ämpärin, jonka päällä istua. Isovanhemmat olivat erittäin suuri apu hädässä ja olemme siitä kovin kiitollisia.
Isäni alkoholinkäyttö on edelleen aika retuperällä, sillä hän kärsii vaikka mistä oireista, ellei ota olutta heti aamusta ja jatka siitä iltaan saakka. Viinaan hän ei ole onneksi koskenut sen jälkeen, kun muutti paikkakunnalta pois, maaseudulle omaan rauhaan, mökkihöperöksi ja "maalaispojaksi", mutta kaljaa hän juo päivittäin. Kai hän juo tunteiden turruttamiseksi, mutta hänen kroppansakin on siihen niin tottunut, että olisi vaarallista lopettaa seinään. Ei hän myönnä olevansa alkoholisti mutta ei myöskään kiellä sitä.  Siitä ei puhuta, sitä kierrellään ja kaarrellaan. Minäkin luovutin omalta osaltani jo viime kesänä mökillä hänen luonaan käytyäni.
Minä sain ilmeisesti suurimman osan kaikista ongelmista, mitä lapsi voi saada kärsittyään tällaisesta, sen lisäksi, että minua kiusattiin koulussa ja minua syrjittiin. Sisälläni kuohui ja tärisin joskus vihasta, mutten uskaltanut tehdä mitään, en sanoa mitään, ja esitelmät luokan edessä olivat helvetti. Paniikkihäiriö alkoi varmaan tuolloin ja kohtauksia aloin saamaan kunnolla vasta 18-ikävuoden kolahtaessa.

Varhaisimmat muistoni noista "oudoista oloista" myös päiväkirjaan kirjattuina olivat noin 15-16-vuotiaana, jolloin aloin todella tutkiskella tuntemuksiani enemmän ja enemmän, lähes pakkomielteisesti ja voimattomana pysäyttämään niitä. Aloin kokemaan tarvetta eristäytyä porukassa saadakseni huomiota. Pian nämä tuntemukset kuitenkin jäivät jonnekin taka-alalle ja jatkoin urheasti 10-luokan suorittamista pienen kapinallisuuden siivittämänä.

Lukio. 2 eri paikkakunnalla tuli sitäkin kokeiltua, tuloksena potkut siitä syystä, että olin masentunut enkä lainkaan motivoitunut mihinkään. Eristäydyin ja jäin asuntolan ankeaan kolkkouteen.

18-vuotiaaksi vartuttuani alkoholi oli selkeästi ensimmäinen asia, mitä halusin. Juhliminen oli aluksi viatonta kokeilua hyvin humalaisin seurauksin, krapulasta puhumattakaan, mutta pystyin viettämään aikaa myös ilman alkoholia. Sitten tuli vaihe, kun toin esille sisäisen punkkarini ja todella käytin alkoholia enemmän kuin kohtuudella.

Radikaalit teinit ja P2

Minulla on pieni muistiaukko tässä kohtaa, mutta hyppään siihen hetkeen, kun syystä tai toisesta masennuin "virallisesti" ja näytin sen hyvin selkeästi myös muille. Hengasin sen lisäksi muiden masentuneiden ihmisten kanssa ja joimme alkoholia. Viilsimme toisiamme ja tämä kuulostaa sairaalta, mutta rehellisyys itselle ja tälle blogille on tärkeää. Kävimme myös nuorten työpajalla ollessamme ruokatauoilla juomassa muutaman salaa. Teimme paljon kapinallisia asioita, muttemme koskaan oikeastaan mitään rikollista.

Jossain vaiheessa sain hieman apua terveyskeskuksen psykoterapeutilta, jonka luona kävin keskustelemassa siloin tällöin. Halusin lähetteen psykiatrille ja siellä taisin käydäkin ja minulla aloitettiin lääkityksenä Sepram 10mg, tenox ?mg ja opamox ?mg. Lisäksi sain Propralia.

Juomista, "ihastuminen" ja kriisi sen myötä, pakkomielle erääseen ihmiseen, se oli oikeastaan se piikki, joka laukaisi eräänä iltana minut viiltelemään ja juomaan giniä. En muista tästä mitään, mutta minulle kerrottiin, että olin sinä yönä juonut ja soittanut työharjoittelupomolleni ja vähän muillekin, että aion tehdä itselleni jotain. Aamulla heräsin erittäin heikossa kunnossa ovikellon ääneen.
Asumisohjaajani oli ovella.  "Nyt lähdetään" ja raahasi minut autoon ja sieltä terveyskeskukseen psykoterapeutin juttusille. Käski kääriä hihat ja näyttää viiltelyjäljet. Tarina vie minut nyt sairaalaan ja sieltä psykiatriselle osastolle, josta soitin itkunsekaisena ja häpeään kuristuneena, että ei voidakaan tavata tänään, "minä jouduin nyt mielisairaalaan". Tämän vuoksi myös kahvinkeittimeni oli jäänyt päälle, tietokoneeni emolevy suli käyttökelvottomaksi  mutta äitini onneksi kävi kotonani siivoamassa. Minua hävetti suunnattomasti, mutta samalla tunsin helpotusta. Että viimeinkin minusta pidettäisiin huolta ja viimeinkin saisin huomiota ja rakkautta.

Sairaalajakso oli sellaista, mitä muistelen ehkä ihan mielelläni. Käyttäydyin siellä hyvin, ehkä vähän nautin olostani ja siitä, että olin nyt "virallisesti hullu".

En muista paljoa keskustelusessioista hoitajieni kanssa. Isäni soitti sairaalaan ja syytti puhelimessa lääkäreille itseään. Puhisin kiukusta sinä iltana, mutta tavallaan ymmärrän häntä. Silti toivoin ja toivon edelleen, ettei kukaan syyttelisi itseään minun tilanteestani, sillä olen yksinkertaisesti vain syntynyt herkäksi ihmiseksi, ja siskoni selvisi lähes vaurioitta perhetragedioistamme koska hän on vahvempi luonne. Minä otan sen mielelläni vastaan, mikäli pikkusiskoni pysyisi terveenä, enkä toivoisi hänelle koskaan tällaista elämää, mitä minulla on ollut ja mitä se on vielä tänäkin päivänä.

Diagnoosistani en muista yhtään mitään ja luulin jopa viiden vuoden ajan, että olen biboläärinen. Pidin itseäni bipoläärinä ja puhuin siitä ihmisille. Tätä väärinkäsitystä on ollut vaikea oikaista mutta pakkohan se oli selvittää. 
Sairaalasta päästyäni olin lääkkeen verran lääkitympi ja sain mirtazapiniä, syytä tähän en tiedä enkä välittänyt.  Kaksi vuotta elin rappiollista elämää lääkittynä mutta edelleen alkoholin kanssa pelaten venäläistä rulettia. Ambulanssireissuja, en muista kuinka monta. Karkasin erään kerran sairaalasta, kun kuulin lääkärin puhuvan psykiatrisesta osastosta. Karkasin pakkaseen vähissä vaatteissani, ja sain joltain herrasmieheltä taksikyydin.

Lääkkeet lihottivat minut tankiksi, myönnän sen,, olin tankki ja en edes tajunnut tätä ennenkuin astuin erään kerran vaa'alle. Rupesin kokeilemaan taas urheilemista ja pian keväällä 2010 lopetin kaikki lääkkeeni seinään. Kaiken sen paskan, joihin olin oikeastaan pahasti jäänyt koukkuun ja kärsin vuoden loppuun saakka erilaisista oireista ja itsetuhoisuudesta. Olin tutustunut joskus erääseen tyttöön, josta tein itselleni ystävän. Hänen kanssaan rupesimme käyään kaupungin nuorisotoimen tarjoamalla liikuntaohjaajalla, jonka opastusella löytäisimme liikunnan riemun uudelleen. Kipinä lähti tuolloin taas liikkeelle.

Ensimmäinen herääminen

Joulukuu 2010, varhainen aamu, kuppi kahvia ja savuke. Heräsin omituiseen oloon, joka oli hyvä. Tunsin vapautta, eräänlaista toiveikkuutta ja tahtoa. Vihasin masennusta. Vihasin sitä jo niin, että sinä päivänä päätin taistella itseni vapauteen siitä. Kirjoitin tästä myös jullkisesti jonnekin osoittaakseni, että teen asialle jotain ja niin myöskin tein. 

Paniikkikohtauksista halusin ihan ensimmäisenä eroon. Pakotin itseni yksin pankkiin, ruokakauppaan, bussiin, junaan... Muutamassa kuukaudessa tämä itsekidutus todella tehosi. Paniikkikohtauksen tullessa vielä tänäkin päivänä esimerkiksi ystävieni seurassa ilmoitan tästä avoimesti, enkä pidä sitä tabuna. Se tulee ja menee nopeasti, eikä sitä voi sen iskiessä enää estää. Liiallinen kofeiini saattaa sen myös laukaista. Masennus lievittyi, kun aloin vain pakottaa positiivista energiaa itseeni. Aloin elämään osakseen myös mielikuvtusmaailmassani, jossa kaikki oli helpompaa, ja tämä tuki minua vaikeina hetkinäni.
Pääsin myös töihin ja tein erilaisia juttuja, joskus paremmalla ja joku huonommalla menestyksellä. Teinpä jokatapauksessa eikä kaduta pätkääkään.
2011 ja elämäntapamuutokset, jotka järkyttivät kaveripiiriäni ja minusta tuli hieman yksinäisempi, mutta terveempi. Vähähiilarinen dieetti: -15kg, juoksulenkit kaveriksi: -15kg, säännöllinen rytmi ja lihaskunto -8kg?.

Ammatti ja diagnoosi

Syksy 2011. Pääsin opiskelemaan! Minä, joka pidin itseäni luuserina, nollana, kyvyttömänä. Toimin kesän siivoojana ja siitä koulunpenkille opiskelemaan mielenkiintoista alaa. Olin erittäin motivoitunut ja menestyvä opiskelija, mutta kesän 2012 jälkeen aloin tuntemaan taas itseni masentuneemmaksi ja eristäytyneemmäksi ja päätin ottaa yhteyttä koulun lääkäriin ja terveydenhoitajaan, josta viimeinkin sain ajan psykiatrian poliklinikalle. Siitä ajasta on nyt noin kolme viikkoa, kun sain tietää, mikä minua vaivaa ja mikä oli diagnoosini jo 2008 psykiatriselle osastolle päästyäni. Vasta kolme viikkoa sitten sain sen selville ja vasta nyt saan siihen oikeanlaisen avun ja hoidon. Rajatilapersoonallisuushäiriö. Traumaperäinen ja osittain geeneissä kulkeutunut mielenterveysongelma, joka on hoidettavissa. (Suvussani on mielenterveysongelmia kummaltakin puolelta)

Avohoito alkaa jossain vaiheesssa toivottavasti ennen kevättä ja tämä blogi olkoon tarinankertojana tästä taipaleesta. Lisänä myös liikuntaa ja ruokajuttuja ja tietenkin pieniä raotuksia arkeeni, joka on tosissaan yhtä tunteiden heittelemistä tunnista tai minuutista toiseen.

Tähän kirjoitukseen linkkaan tietoa sairaudesta, mutta tulen puhumaan siitä omin sanoin myös erillisessä kirjoituksessani.
Epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilapersoonallisuus.

Tervetuloa mukaan matkalle, rakas lukijani.