Vaikeaa jo perjantaina

"Miten kukaan voi tulla kaltaiseni ihmisen kanssa toimeen, kun en siihen kykene itsekään."

Viikonloppu alkoi ikävän dramaattisesti (mikä yllätys) saatuani muutaman kommentin "lihomisestani" tai "pullistumisestani", mikä ei pidä paikkaansa. Silti otin sen niin tosissani ja näen peilistä sairaalloisen ylipainoisen hirviön. Soitin tästä itkien hysteerisesti rakkaalleni ja tietenkin pelästytin hänet pahanpäiväisesti, sillä hän ajatteli, että jotakin vakavampaa oli sattunut, kuin "pelkkä kiusanteko internetissä". Minulle se oli ja on suuri asia, ja otin kritiikin niin huonosti kuin ihminen voi vain ottaa.
Uhkasin lähteä juoksulenkille kuumeisena, heittäväni kaikki ruokatarvikkeet roskikseen, lopettavani syömisen tyystin. Jollain tavalla vältyimme riidalta, sillä erotan juuri ja juuri itseni tuosta hysteerisestä hullusta, joka sisälläni riehuu ja yritin lievittää keskustelua.
Edelleen ajattelen niitä kommentteja. Katson joka ikinen kerta peilin ohi kulkiessani, olenko taas lihonut. Pelkään lihomista yli kaiken. Pahin pelkoni olisi toteutumassa. Tuntuu, kuin en hallitsisi syömistäni, kun olen yksin. Tarvitsen jonkun siihen viereen katsomaan, että tuntisin häpeää, ei tarvitsisi syödä.
Häpeän itseäni ja omaa käytöstäni ja samalla olen helvetin vihainen kaikelle muulle paitsi itselleni keksien typeriä teorioita siitä, miten minua rankaistaan jostakin, mitä en ole ansainnut. Naurettavaa. Mutta niin todellista minulle.
Vituttaa, että ärsyynnyn jokaiseesta asiasta. Aamulla pystyin hädin tuskin hillitsemään itseni nähtyäni tiskivuoren, mikä minulle jätettiin. Tavasta, jolla teesihtiä käytettiin (väärin!) enkä suostuisi juomaan väärin sekoitettua tai hauduttua teetä. Taas olin tietoisesti vaikea ja joustamaton, sietämätön ihminen.


Vihaan ja rakastan yksinoloa. Minun ei tarvitse kerätä tunteita sisälleni vaan voin ilmaista ne samantien välittämättä siitä, kuuleeko joku ärjymiseni kahvipannuille tai itselleni. Voin tehdä mitä haluan eikä kukaan voi kontrolloida tai muuttaa suunnitelmia, sillä kokisin oloni epämukavaksi. Vihaan tätä. Mutta samalla olen turvassa katseilta ja syiltä ajatella, että jollain olisi jotain minua vastaan. Silti mikään ei ole hyvä. Olen yksin, koska sisäisen hirviöni sanoin "ei sinun kanssasi voi tulla toimeen, olet sietämätön, olet tehnyt virheitä elämässäsi ja niitä muistellaan vielä sinun hautajaisissasikin". Mielikuvitukseni tuotetta, minulle kovin todellista harhaa.
Olen ollut aina haaveilija ja eksyn mielelläni todellisuudesta jonnekin toisaalle - vaikka kesken keskustelun.
Tänään olen ailahdellut siis jo aamusta, iltapäivän ikävien läski-kommenttien myötä olen henkisesti loppuun kulutettu tämän päivän osalta, olen myös fyysisesti reagoinut niin rajusti, että kuume on noussut uudelleen. Päässäni kaikuu edelleen kehoitus "juoksulenkille" ja toteutan sen huomenna, mikäli kuume on laskenut. Toteutan sen joka ikinen päivä siitä lähtien, kun olen tervehtynyt.