Proloque - pitkä

Se oli ihon vereslihalle repivä taisto, minä versus google. Ja monen äärimmäisen hankalan mutkan ja kiroilun jälkeen seisoi lopussa kiitos, ja sain kuin sainkin perustettua tämän blogin.

Perustin tämän blogini terapian vuoksi, sillä kirjoittaminen on aina helpottanut oloani ja selkeyttänyt jonkin verran ajatuksiani kaiken kaaoksenkin keskellä. Lähes viisi vuotta sitten olin virallisesti masentunut. Virallisesti, sillä sitä ennen asiaa ei oltu noteerattu, en minä, eikä kukaan muukaan. Tiesin vain kasvavan tunteen "minussa on jokin vialla" enkä tunnistanut sitä alussa edes negatiivisessa mielessä.

Olen aina ollut urheilusta pitävä tyttö, mutta myös hieman laiska ja omiin oloihini ja mielikuvitusmaailmaani pakeneva yksilö, jota ei aina oikein ymmärretty. Harrastin pitkään myös ringetteä, kunnes olosuhteden pakosta lopetin. Olin ujo, huumorintajuinen ja minullla oli paljon hyviä kavereita lapsena. Omaan myös äkkipikaisen, impulsiivisen luonteen ja toimin hetken mielijohteesta. Tämähän kuitenkin paheni traumojen myötä.

Tapahtumaketjuja

Vanhempani erosivat isäni alkoholinkäytön ja sitä seuranneiden mielenterveysongelmien myötä. Ero oli vaikea, tuskallinen emmekä saaneet uuteen kotiimme (minä sisko ja äiti) muuta kuin ämpärin, jonka päällä istua. Isovanhemmat olivat erittäin suuri apu hädässä ja olemme siitä kovin kiitollisia.
Isäni alkoholinkäyttö on edelleen aika retuperällä, sillä hän kärsii vaikka mistä oireista, ellei ota olutta heti aamusta ja jatka siitä iltaan saakka. Viinaan hän ei ole onneksi koskenut sen jälkeen, kun muutti paikkakunnalta pois, maaseudulle omaan rauhaan, mökkihöperöksi ja "maalaispojaksi", mutta kaljaa hän juo päivittäin. Kai hän juo tunteiden turruttamiseksi, mutta hänen kroppansakin on siihen niin tottunut, että olisi vaarallista lopettaa seinään. Ei hän myönnä olevansa alkoholisti mutta ei myöskään kiellä sitä.  Siitä ei puhuta, sitä kierrellään ja kaarrellaan. Minäkin luovutin omalta osaltani jo viime kesänä mökillä hänen luonaan käytyäni.
Minä sain ilmeisesti suurimman osan kaikista ongelmista, mitä lapsi voi saada kärsittyään tällaisesta, sen lisäksi, että minua kiusattiin koulussa ja minua syrjittiin. Sisälläni kuohui ja tärisin joskus vihasta, mutten uskaltanut tehdä mitään, en sanoa mitään, ja esitelmät luokan edessä olivat helvetti. Paniikkihäiriö alkoi varmaan tuolloin ja kohtauksia aloin saamaan kunnolla vasta 18-ikävuoden kolahtaessa.

Varhaisimmat muistoni noista "oudoista oloista" myös päiväkirjaan kirjattuina olivat noin 15-16-vuotiaana, jolloin aloin todella tutkiskella tuntemuksiani enemmän ja enemmän, lähes pakkomielteisesti ja voimattomana pysäyttämään niitä. Aloin kokemaan tarvetta eristäytyä porukassa saadakseni huomiota. Pian nämä tuntemukset kuitenkin jäivät jonnekin taka-alalle ja jatkoin urheasti 10-luokan suorittamista pienen kapinallisuuden siivittämänä.

Lukio. 2 eri paikkakunnalla tuli sitäkin kokeiltua, tuloksena potkut siitä syystä, että olin masentunut enkä lainkaan motivoitunut mihinkään. Eristäydyin ja jäin asuntolan ankeaan kolkkouteen.

18-vuotiaaksi vartuttuani alkoholi oli selkeästi ensimmäinen asia, mitä halusin. Juhliminen oli aluksi viatonta kokeilua hyvin humalaisin seurauksin, krapulasta puhumattakaan, mutta pystyin viettämään aikaa myös ilman alkoholia. Sitten tuli vaihe, kun toin esille sisäisen punkkarini ja todella käytin alkoholia enemmän kuin kohtuudella.

Radikaalit teinit ja P2

Minulla on pieni muistiaukko tässä kohtaa, mutta hyppään siihen hetkeen, kun syystä tai toisesta masennuin "virallisesti" ja näytin sen hyvin selkeästi myös muille. Hengasin sen lisäksi muiden masentuneiden ihmisten kanssa ja joimme alkoholia. Viilsimme toisiamme ja tämä kuulostaa sairaalta, mutta rehellisyys itselle ja tälle blogille on tärkeää. Kävimme myös nuorten työpajalla ollessamme ruokatauoilla juomassa muutaman salaa. Teimme paljon kapinallisia asioita, muttemme koskaan oikeastaan mitään rikollista.

Jossain vaiheessa sain hieman apua terveyskeskuksen psykoterapeutilta, jonka luona kävin keskustelemassa siloin tällöin. Halusin lähetteen psykiatrille ja siellä taisin käydäkin ja minulla aloitettiin lääkityksenä Sepram 10mg, tenox ?mg ja opamox ?mg. Lisäksi sain Propralia.

Juomista, "ihastuminen" ja kriisi sen myötä, pakkomielle erääseen ihmiseen, se oli oikeastaan se piikki, joka laukaisi eräänä iltana minut viiltelemään ja juomaan giniä. En muista tästä mitään, mutta minulle kerrottiin, että olin sinä yönä juonut ja soittanut työharjoittelupomolleni ja vähän muillekin, että aion tehdä itselleni jotain. Aamulla heräsin erittäin heikossa kunnossa ovikellon ääneen.
Asumisohjaajani oli ovella.  "Nyt lähdetään" ja raahasi minut autoon ja sieltä terveyskeskukseen psykoterapeutin juttusille. Käski kääriä hihat ja näyttää viiltelyjäljet. Tarina vie minut nyt sairaalaan ja sieltä psykiatriselle osastolle, josta soitin itkunsekaisena ja häpeään kuristuneena, että ei voidakaan tavata tänään, "minä jouduin nyt mielisairaalaan". Tämän vuoksi myös kahvinkeittimeni oli jäänyt päälle, tietokoneeni emolevy suli käyttökelvottomaksi  mutta äitini onneksi kävi kotonani siivoamassa. Minua hävetti suunnattomasti, mutta samalla tunsin helpotusta. Että viimeinkin minusta pidettäisiin huolta ja viimeinkin saisin huomiota ja rakkautta.

Sairaalajakso oli sellaista, mitä muistelen ehkä ihan mielelläni. Käyttäydyin siellä hyvin, ehkä vähän nautin olostani ja siitä, että olin nyt "virallisesti hullu".

En muista paljoa keskustelusessioista hoitajieni kanssa. Isäni soitti sairaalaan ja syytti puhelimessa lääkäreille itseään. Puhisin kiukusta sinä iltana, mutta tavallaan ymmärrän häntä. Silti toivoin ja toivon edelleen, ettei kukaan syyttelisi itseään minun tilanteestani, sillä olen yksinkertaisesti vain syntynyt herkäksi ihmiseksi, ja siskoni selvisi lähes vaurioitta perhetragedioistamme koska hän on vahvempi luonne. Minä otan sen mielelläni vastaan, mikäli pikkusiskoni pysyisi terveenä, enkä toivoisi hänelle koskaan tällaista elämää, mitä minulla on ollut ja mitä se on vielä tänäkin päivänä.

Diagnoosistani en muista yhtään mitään ja luulin jopa viiden vuoden ajan, että olen biboläärinen. Pidin itseäni bipoläärinä ja puhuin siitä ihmisille. Tätä väärinkäsitystä on ollut vaikea oikaista mutta pakkohan se oli selvittää. 
Sairaalasta päästyäni olin lääkkeen verran lääkitympi ja sain mirtazapiniä, syytä tähän en tiedä enkä välittänyt.  Kaksi vuotta elin rappiollista elämää lääkittynä mutta edelleen alkoholin kanssa pelaten venäläistä rulettia. Ambulanssireissuja, en muista kuinka monta. Karkasin erään kerran sairaalasta, kun kuulin lääkärin puhuvan psykiatrisesta osastosta. Karkasin pakkaseen vähissä vaatteissani, ja sain joltain herrasmieheltä taksikyydin.

Lääkkeet lihottivat minut tankiksi, myönnän sen,, olin tankki ja en edes tajunnut tätä ennenkuin astuin erään kerran vaa'alle. Rupesin kokeilemaan taas urheilemista ja pian keväällä 2010 lopetin kaikki lääkkeeni seinään. Kaiken sen paskan, joihin olin oikeastaan pahasti jäänyt koukkuun ja kärsin vuoden loppuun saakka erilaisista oireista ja itsetuhoisuudesta. Olin tutustunut joskus erääseen tyttöön, josta tein itselleni ystävän. Hänen kanssaan rupesimme käyään kaupungin nuorisotoimen tarjoamalla liikuntaohjaajalla, jonka opastusella löytäisimme liikunnan riemun uudelleen. Kipinä lähti tuolloin taas liikkeelle.

Ensimmäinen herääminen

Joulukuu 2010, varhainen aamu, kuppi kahvia ja savuke. Heräsin omituiseen oloon, joka oli hyvä. Tunsin vapautta, eräänlaista toiveikkuutta ja tahtoa. Vihasin masennusta. Vihasin sitä jo niin, että sinä päivänä päätin taistella itseni vapauteen siitä. Kirjoitin tästä myös jullkisesti jonnekin osoittaakseni, että teen asialle jotain ja niin myöskin tein. 

Paniikkikohtauksista halusin ihan ensimmäisenä eroon. Pakotin itseni yksin pankkiin, ruokakauppaan, bussiin, junaan... Muutamassa kuukaudessa tämä itsekidutus todella tehosi. Paniikkikohtauksen tullessa vielä tänäkin päivänä esimerkiksi ystävieni seurassa ilmoitan tästä avoimesti, enkä pidä sitä tabuna. Se tulee ja menee nopeasti, eikä sitä voi sen iskiessä enää estää. Liiallinen kofeiini saattaa sen myös laukaista. Masennus lievittyi, kun aloin vain pakottaa positiivista energiaa itseeni. Aloin elämään osakseen myös mielikuvtusmaailmassani, jossa kaikki oli helpompaa, ja tämä tuki minua vaikeina hetkinäni.
Pääsin myös töihin ja tein erilaisia juttuja, joskus paremmalla ja joku huonommalla menestyksellä. Teinpä jokatapauksessa eikä kaduta pätkääkään.
2011 ja elämäntapamuutokset, jotka järkyttivät kaveripiiriäni ja minusta tuli hieman yksinäisempi, mutta terveempi. Vähähiilarinen dieetti: -15kg, juoksulenkit kaveriksi: -15kg, säännöllinen rytmi ja lihaskunto -8kg?.

Ammatti ja diagnoosi

Syksy 2011. Pääsin opiskelemaan! Minä, joka pidin itseäni luuserina, nollana, kyvyttömänä. Toimin kesän siivoojana ja siitä koulunpenkille opiskelemaan mielenkiintoista alaa. Olin erittäin motivoitunut ja menestyvä opiskelija, mutta kesän 2012 jälkeen aloin tuntemaan taas itseni masentuneemmaksi ja eristäytyneemmäksi ja päätin ottaa yhteyttä koulun lääkäriin ja terveydenhoitajaan, josta viimeinkin sain ajan psykiatrian poliklinikalle. Siitä ajasta on nyt noin kolme viikkoa, kun sain tietää, mikä minua vaivaa ja mikä oli diagnoosini jo 2008 psykiatriselle osastolle päästyäni. Vasta kolme viikkoa sitten sain sen selville ja vasta nyt saan siihen oikeanlaisen avun ja hoidon. Rajatilapersoonallisuushäiriö. Traumaperäinen ja osittain geeneissä kulkeutunut mielenterveysongelma, joka on hoidettavissa. (Suvussani on mielenterveysongelmia kummaltakin puolelta)

Avohoito alkaa jossain vaiheesssa toivottavasti ennen kevättä ja tämä blogi olkoon tarinankertojana tästä taipaleesta. Lisänä myös liikuntaa ja ruokajuttuja ja tietenkin pieniä raotuksia arkeeni, joka on tosissaan yhtä tunteiden heittelemistä tunnista tai minuutista toiseen.

Tähän kirjoitukseen linkkaan tietoa sairaudesta, mutta tulen puhumaan siitä omin sanoin myös erillisessä kirjoituksessani.
Epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilapersoonallisuus.

Tervetuloa mukaan matkalle, rakas lukijani.