Harkintaa

Noniin, käyvin nyt siellä lääkärin ja psykologin yhteisvastaanotolla, ja he harkitsevat vielä sitä, pääsisinkö DKT:n mukaan vai menenkö vain psykoterapiaan. (Haluaisin DKT koska siellä on muitakin enkä olisi yksin ja tätä terapiamuotoa en ole vielä saanut kokeilla.) Nyt aloitetaan kuitenkin lääkitys ensimmäiseksi, ja noita lääkäkriaikoja tippuu sitä mukaa, kun siellä nyt käyn jne.
Aamukavin ääressä istuskelen ja päätin, että josko siirtäisin tämän ensimmäisen sertralinini (25mg-->50mg parin viikon jälkeeen) lauantai-aamuun, jotta tottuisin sitten siihen kuvotukseen ja mahdollisiin muihn sivuvaikutuksiin  viikonlopun aikana. Totuuden nimissä... Harkitsen lääkkeen ottamistsa ollenkaan. Pelkään ja muistan edellisen kerran, kun minulla oli mielialalääkitys ja se väsytti ja jos nyt suoraan sanon, pelkään ehkä eniten seksuaalisen halun vähentymistä. :D Varoitin Rakasta tuosta sivuvakutuksesta, joka ilmenee joissain tapauksissa, mutta hän sanoi, että se on Ok. Mutta silti minä pelkään, että mitäpä jos...

Tuosta DKT (dialektinen käyttäytymisterapia) sen verran, että olen kuullut, miten paljon siitä on ollut apua rajatilapersoonallisuuden hoitamisessa, ja sinne sen vuoksi haluaisinkin. Se ei nyt sitten ole vain tahdostani kiinni ilmeisesti, vaan siitä, täytänkö kriteerit. (Jotka ovat...?)

Työssäoppimisjakso on alkanut myös. Viikko pian takana hämmentyneissä tunnelmissa, kun oikeastaan koko viikko on ollut yhtä mokaamista ja asioiden sekaannuttamista. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, ja tuntuu siltä, että olen nyt ihan väärissä tehtävissä, enkä edes välttämättä haluaisi oppia mitään reskontraohjelmien käyttöä (en ensinnäkään tule ikinä oppimaan niitä silä tavalla, mitä minulle siellä opetetaan, ei pahalla, olen vain itse vajaa, minun vikani).

Tänään ensimmäinen täysi päivä siis edessä. Pelkään, että se on seisoskelua tumput suorina tiskillä, koska en osaa mitään. Haluaisin käydä tutustumassa tietokonehuollon ja käytöntuen puolelle (jonne minut sijoitetaan onneksi pian). Viihtyisin myös paremmin miesporukassa, ehkä siksi, että saan huomion silloin kun puhun ja miehet tuntuvat tasavertaisemmilta kavereilta, kuin naiset. Näin sen olen aina kokenut lapsuudestani saakka, jolloin minulla oli ensimmäiset ystävänikin poikia.

Onneksi Rakas on alkanut hieman ymmärtämään minua ja tilannettani. Hän yrittää edes vähän ja se riittää minulle. <3